Lajeja
Eurytemora affinis, Acartia bifilosa, Temora longicornis, Pseudocalanus elongatus, Limnocalanus macrurus ja Centropages hamatus
Koko
1–2 mm
Ulkonäkö ja erityispiirteet
Hankajalkaiset ovat vesikirppujen ohella Itämeren toinen tärkeä eläinplanktonryhmä. Hankajalkaiset ovat pieniä äyriäisiä, jotka muodostavat tärkeimmän linkin merien mikroskooppisen kasviplanktonin ja kalojen välillä. Suurimmat hankajalkaisista voi nähdä paljain silmin, mutta lajinmääritykseen tarvitaan mikroskooppi. Hankajalkaiset on leukajalkaisten monimuotoinen alaluokka, jonka lahkoista kolme kuuluu planktoniin: Calanoida, ulappavesien planktiset keijuhankajalkaiset (pääasiassa merilajeja), Harpacticoida, pohjahankajalkaiset sekä Cyclopoida, ranta- ja lammikkovesien kyklooppihankajalkaiset (pääasiassa makean veden lajeja). Tärkein ryhmä pohjoisen Itämeren eläinplanktonissa on keijuhankajalkaiset, johon kuuluvat rannikkoalueella ja vähäsuolaisemmassa viihtyvistä lajeista Eurytemora affinis ja Acartia bifilosa sekä suolaisemmassa ja viileämmässä vedessä viihtyvät Temora longicornis, Pseudocalanus elongatus, Limnocalanus macrurus ja Centropages hamatus.
Keijuhankajalkaisilla on sukkulamainen ruumis, joka muodostuu eturuumiista (prosoma) ja pyrstöosasta (urosoma). Päässä on kaksi tuntosarviparia ja yksi silmä. Tuntosarvista ensimmäiset ovat pitkät ja haarattomat liikuntaelimet, ja toiset ovat pienet. Päässä sijaitsevat lisäksi suuraajat: mandibelit, maxillit ja maxillipedit. Eturuumiissa ovat uimajalkaparit, joista takimmainen on yleensä muuntunut paritteluraaja (jota käytetään usein laji- ja sukupuolituntomerkkinä). Pyrstöosan jaokkeissa ei ole raajoja. Jaokkeista etummainen on genitaalisegmentti. Viimeiseen jaokkeeseen liittyy haarukkamainen furca, jossa on usein runsaasti sukasia.
Ravinto
Useimmat hankajalkaiset laiduntavat mikroskooppisia leviä tai hajoavaa, elollista ainesta vesimassasta. Jotkut lajit ovat petoja ja ne pystyvät saalistamaan itseään pienempiä eläimiä, mm. vesikirppuja. Useat hankajalkaislajit ovat kaikkiruokaisia syöden planktonlevien lisäksi myös mikroeläinplanktonia.
Levinneisyys ja elinympäristö
Hankajalkaisia tavataan koko Itämeren pelagiaalissa (vapaan veden alueella).
Lisääntyminen
Pariutumisvaiheessa koiras tarttuu naaraaseen ensimmäisen tuntosarviparin avulla, minkä jälkeen koiras siirtää tarttuvapintaisen siittiöpakettinsa naaraan sukuelimen suulle, eturuumiin paritteluraajojen väliin. Keijuhankajalkaiset munivat munansa joko vapaasti veteen tai kantavat niitä mukanaan munapussissa kuoriutumiseen asti. Joidenkin lajien (E. affinis) munat ovat saalistuksen kestäviä, ts. ne eivät sula pedon ruuansulatuskanavassa. Eräät keijuhankajalkaiset tuottavat lepomunia, jotka säilyvät pitkään elinkykyisinä pohjan sedimenteissä ja joiden avulla uusi yhteisö voi syntyä ympäristöolojen parannuttua tai talven jälkeen.

Hankajalkaiset kehittyvät muodonvaihdosten kautta. Välivaiheesta toiseen siirryttäessä hankajalkainen luo kuorensa. Munasta kuoriutuu nauplius-toukka, jolla on aluksi 3 jalkaparia. Kuuden kuorenluonnin aikana toukka kehittyy kopepodiitiksi. Kopepodiittivaiheet alkavat muistuttaa aikuista eläintä. Raajaparien ja takaruumiin jaokkeiden määrä lisääntyy yksilönkehityksen edetessä. Myös kopepodiitti käy läpi kuusi (esiaikuis)vaihetta, joista viimeinen on sukukypsä kehitysaste eli aikuinen hankajalkainen, joka ei enää luo kuortaan.

Hankajalkaiset ovat tärkeää ruokaa monille kalalajeille, mm. silakalle. Kun Itämeri muuttui vähäsuolaisemmaksi 1980- ja 1990-luvuilla, hankajalkaisten määrän väheneminen näkyi myös silakan vähentymisenä.

→ Acartia bifilosa-lajin levinneisyystietoa (GBIF)

→ Temora longicornis-lajin levinneisyystietoa (GBIF)

→ Pseudocalanus elongatus-lajin levinneisyystietoa (GBIF)

→ Limnocalanus macrurus-lajin levinneisyystietoa (GBIF)

→ Centropages hamatus-lajin levinneisyystietoa (GBIF)

Hankajalkaiset

Taksonomia

Pääryhmä

Pääjakso

Alajakso

Luokka

Alaluokka